tiistai 23. joulukuuta 2008

Joulu

Viime viikon aikana useassa lehdessä on jälleen pohdittu länsimaisen joulun olemusta. "Onko joulua ilman Jeesusta?" kysyi Helsingin Sanomat. Hieman yllättäen jopa HS:n raadin jäsenistä yli 60% sanoi, että joulu ei tule ilman Jeesusta.

Tämä on tietysti suututtanut joukon vapaa-ajattelijoita, joiden mielestä kristityillä ei ole oikeutta omia joulua itselleen. Näitä kannanottoja nähtiin, paitsi Hesarin verkkokeskusteluissa ja yleisönosastolla, myös muualla. Esimerkiksi maallistamisagendaa jostain syystä aktiivisesti ajava Marko Ahonen, joka yleensä toimii Keskisuomalaisen tv- ja elokuva-arvostelijana, totesi koulun joulujuhlan kristillisen sisällön pilaavan lasten joulun.

Pilasiko se sittenkin vain Markon joulun?

Joulua, kuten monia muitakin juhlia, vietetään Suomessa hyvin erilaisella tavalla verrattuna kaikialta läpitunkevan amerikkalaisen kulttuurin tapaan. Amerikkalainen joulu on todella sitä hössötystä ja väkisin väännettyä iloa, joka ei oikein sovi Suomen pimeään (ja nykyisin myös märkään) jouluun. Jouluilo kyllä, lahjojen palvonta ja riehakkuus, ei kiitos.

Kristillisyys joulussa ei tarkoita, etteikö ilman sitä voisi hiljentyä (vaikka näin väitettiin HS:n yleisönosastolla ;). Kristityt eivät yritä monopolisoida hiljaisuutta, hartautta ja yhdessäoloa. Kysymys on siitä, kumpaan suuntaan Jeesus joulua vie: kohti hiljentymistä ja rauhoittumista, vai kohti riehakkuutta ja lahjojen ostamista?

Mielestäni kysymys on helppo. Mikä muu voima ajaa joulua kohti sitä rauhan, puhtauden ja levon juhlaa, jollaisena se ainakin minulle esittäytyy? Ehkä se, että kaupat ovat taas pari päivää kiinni. Niin myös iso osa työpaikoista. Mutta miksi juuri joulua pitäisi viettää rauhallisesti perheen parissa? Eikö se olekin monelle vain mukava alku pitkälle putkelle, jonka voi päättää sitten loppiaisena, jos vielä osaa?

Jos joulun kristillisestä perinteestä ei osata pitää kiinni, tulee tästäkin juhlasta sisällötön, arkipäiväinen, banaali. Meidän pitäisi oikeasti osata varjella tätä yhteiskunnallista pääomaa, joka meillä on arjen ja pyhän vaihtelussa. Valitettavasti sen arvoa ei näköjään osata tunnustaa vieläkään, vaikka se jo lähestulkoon on menetetty.

Tämä perinne on yhteistä kaikille, oli Jeesuksesta mitä mieltä tahansa. Siihen saa ottaa osaa niin uskova kuin ateistikin. Hyvää ja siunattua joulua kaikille, ihan tasapuolisesti!

perjantai 19. joulukuuta 2008

Jyrki-boy sekoilee.

Jyrki katainen oli vielä joku aika sitten vakaasti sitä mieltä, että Yhdysvaltain finanssikriisi ei tule koskettamaan Suomea. Taloutemme fundamentit ovat kunnossa, ja Suomi tulee selviämään kriisistä ilman merkittäviä vaikutuksia, kuului viesti tuolloin.

Kun opposition SDP viime viikolla alkoi hiillostamaan Kataista haukkuen tätä lähestysmässä olevan kriisin vähättelystä, muuttui ääni kellossa. Ensin katainen sanoi nyt tulevan kriisin olevan pahemma kuin 1990-luvun laman. Kun monet asiantuntijat totesivat, että nykyinen taantuma eroaa merkittävästi 1990-luvun alun tilanteesta, Katainen pani lisää vettä myllyyn.

Tänään Katainen on jo sitä mieltä, että nyt on talouden talvisota. Siis WTF?

Mitä seuraavaksi? Talouden holokausti? Talouden armageddon? Ei hyvää päivää Jyrki, taisi mennä vähän överiksi. Toivottavasti valtiovarainministerinä olet kuitenkin vähän paremmin perillä asioista, kuin noita vertailuja heittäessäsi.

Valitettavasti ei näytä siltä. Elvyttäminen kait nyt sitten on sitä järkevää politiikkaa, vaikka tulevat sukupolvet (=me) senkin maksavat. Mutta koettaisit päättää, onko järkevämpää elvyttää veronalennuksilla vai investoinneilla. Ei voi olla molempia yhtäaikaa. Mutta turvallisintahan on tietysti kokeilla molempia, niin ei voida väittää, etteikö olisi kokeiltu.

Ilmainen vinkki: Harvardin professori tietää asian paremmin, kuin tavallinen nuorisojärjestön pj. Joten, jos et usko minua, usko Greg Mankiwia.

sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Maailma muuttuu, osa 2

Kävimme eilen pitkästä aikaa Alajärven mummolassa. Jouluaterialla tuli vastaan toinen odotettavissa ollut järkytys tällä viikolla: maito oli purkissa!!! En muista koskaan aikasemmin juoneeni purkitettua maitoa mummolassa.

Viimeisetkin lehmät olivat poissa, samoin navetan koneiden ympärivuorokautinen hurina. Isovanhempieni elämäntyönä raivaama tila toki on jatkossakin pystyssä, metsä kasvaa ja kesäisin vilja. Mutta maaseutu muuttuu, hiljenee.

Pohjimmiltaan kyse on samasta asiasta, kuin kaupungeissakin: modernismin myötä koneet ovat vieneet suuren osan ihmisen töistä, ja erikoistumisen ansiosta meidän kaikkien ei tarvitse vain metsästää ruokaa, vaan osa voi keskittyä tekemään toimistotyötä ja muuta arvokasta. Kehitystä on vaikea pysäyttää, eikä paluuta ainakaan 50-luvun maaseutuun ole.

Ihmisen vieraantuminen luonnosta ja sen vuosikierrosta on vieraantumista siinä missä muukin, kuten yhteiskunnallinen ja sosiaalinen vieraantuminen. Vaikutukset ovat tuhoisia. Maaseutu on tarjonnut minulle valtavan hienoja mahdollisuuksia tutustua ruuan tuotantoon, metsänhoitoon, metsästykseen ja ihan vain luonnossa kävelemiseen.

Poliitikkojen pitää löytää ratkaisu ihmisten luonnosta vieraantumisen lopettamiseksi. Ratkaisuna ei voi olla yksistään maaseudun elinvoimaisuuden ylläpitäminen, mutta osa ratkaisua, tai ainakin sen edellytys se on.

Maaseudun hiljenemisen kaltaisiin rakenteellisiin muutoksiin liittyy paljon tunteita. Monilla ne tunteet ovat kylmiä, "nykyaika vaatii muutosta ja pulinat pois". "Menkööt johonkin oikeisiin töihin" sanoi eräs demarituttuni. Ihmiset joutuvat vaihtamaan töitä jatkuvasti. Se on osa nykyaikaa.

Muutokseen liittyy kuitenkin valtavia sosiaalisia ja henkisiä muutoksia, jotka pitäisi myös ottaa huomioon. Se tunne, kun jokin muuttuu niin pysyvästi, että maitokin tulee purkista, on valtava, ja se on aito. Välinpitämättömyys näitä tunteita kohtaan on lopultakin kaikista suurin vääryys, johon maaseudun hiljenemisestä piittaamattomat syyllistyvät.

lauantai 13. joulukuuta 2008

Maailma muuttuu, osa 1

Inttikaverini Jakke soitti eilen. Hän oli juuri käynyt kertausharjoituksissa. Tajusin heti, että se tarkoittaa sodanajan prikaatimme lakkautetun. Uutinen ei tullut yllätyksenä, sillä sen perustajana toiminut Savon Prikaati lopetti toimintansa jo jokin aika sitten. Lisäksi käytössämme ollut Neuvostoliitossa valmistettu BTR-60 -kalustomme veteli jo varusmiespalvelukseni aikaan viimeisiään, vaikka loistava peli se on edelleen.

Ottaisin edelleen BTR-60:n sata kertaa mieluummin, kuin perus-Pasin (XA-185).

Noh, joka tapauksessa sodanajan prikaatimme siis on lakkautettu. Olin vuoden varusmiespalveluksessa, ja toisen sopimussotilaana kouluttamassa seuraavia komppanioita nyt lakkautetun prikaatimme tarpeisiin. Lisäksi kävin kaksissa kertausharjoituksissa vuonna 2005, minkä kunniaksi meidät kaikki ylennettiin luutnanteiksi kesällä 2007.

Menikö koulutukseni hukkaan?

Maailma muuttuu, eikä Suomenkaan puolustusvoimat tarvitse enää koko ikäluokkaa sodanajan kenttäarmeijan tarpeisiin. Jakellekin oli sanottu, että uuden sijoituksen saaminen edellyttäisi omaa aktiivisuutta, hakeutumista vapaaehtoisiin harjoituksiin ja maakuntakomppanioiden palvelukseen. Kaikkia ei enää tarvita.

Puolustuspolitiikan uudistuksessa on kaksi keskeistä kysymystä. Onko nykyinen, asevelvollisuuteen perustuva järjestelmämme perustavanlaatuisena ratkaisuna oikea? Ja millainen tämän järjestelmän tulee olla, mikäli se perustuu asevelvollisuuteen?

Mielestäni asevelvollisuuden hyödyt ylittävät edelleen tänä päivänä sen haitat. Vain yleiseen asevelvollisuuteen perustuva järjestelmä voi taata, että Suomen alueellinen koskemattomuus - itsenäisen valtiojärjestelmän edellytys - voidaan taata. En tietenkään odota, että venäläiset tuossa huomenna jyräisivät tänne vain, koska siihen pystyvät. Mutta Venäjä siinä missä muutkin suurvallat - Yhdysvallat ja EU mukaan lukien - on valmis käyttämään tarvittaessa voimaansa.

Vaikutukseen tarvittavan voiman määrä riippuu vastaanottavasta osapuolesta. Riittävä puolustusvalmius tarkoittaa, että Suomeen ei missään tilanteessa kannata yrittää vaikuttaa voimatoimilla tai niillä uhkaamalla.

Toinen kysymys on, pitääkö koko ikäluokka kerrallaan kouluttaa sotilaiksi? Mielestäni ei tarvitse. Jo nykyisellään kriisiajan kenttäarmeijamme ei tarvitse koko ikäluokkaa palvelukseensa, joten on vääryys ja haaskausta kouluttaa kaikki. Vääryys se on siksi, että jokainen asevelvollisuuden suorittanut käyttää ainutkertaisesta elämästään puolesta vuodesta vuoteen isänmaan hyväksi käytännössä palkatta - ja tämä koskee tietysti vain miehiä. Haaskausta se on siksi, että koulutus tapahtuu verovaroin, minkä lisäksi asevelvollisuuden suorittaminen lyhentää työssä - ja siten veronmaksajana - olemisen osuutta ihmisen elinkaaresta.

Asevelvollisuudella on siis inhimillisiä ja kansantaloudellisia kustannuksia, jotka eivät näy puolustusbudjetin loppusummassa.

Mielstäni valikoiva asevelvollisuus on siis oikea ratkaisu Suomelle jatkossa. Samalla pitää turvata varusmiespalveluksen suorittaneiden oikeudet. Nykyisin siviilipalveluksen suorittaminen on jo kannatavampaa, sillä se on huomattavasti vähemmän ajallisesti ja paikallisesti sitova palvelusmuoto, siitä voi halutessaan hankkia oman alan työkokemusta, eikä edes yhteiskunnallinen paine enää tänäpäivänä aiheuta ongelmia.

Tämä on pelkästään hyvä asia, sillä siviilipalvelus tulee voida suorittaa ilman turhaa haittaa. Sen ei tulisi olla rangaistuksen luonteinen. Jos varusmiespalvelus kuitenkin nähdään arvokkaana yhteiskunnan ja isänmaan palveluksena, sen tulisi olla luonteeltaan palkitseva. Nykyisillä ehdoilla asepalvelus - etenkin jos määrätään 12 kuukauden palvelukseen - on rangaistusluonteinen.

Mielestäni puolustusvoimille tulisikin taata riittävät toiminnan resurssit, jotka mahdollistaisivat myös varusmiesten riittävän palkitsemisen palveluksestaan. Tämä tarkoittaisi merkittävää lisäystä nykyiseen päivärahaan, sekä varusmiesten nykyistä parempaa kouluttamista siviilimaailmassa hyödynnettävissä taidoissa.

Joka tapauksesa nykyinen varusmiesjärjestelmä on pahimman luokan yhteiskunnallista riistoa.

perjantai 12. joulukuuta 2008

Sarkomaa laittoi perheen uran edelle

Opetusministeri Sarkomaa erosi eilen perhesyihin vedoten. Varmasti vaikea ratkaisu, mutta äärimmäisen kunnioitettava. Perheen hyvinvointi vaikuttaa koko Suomen tulevaisuuteen seuraavassa sukupolvessa. On kunnioitettavaa, että joku uskaltaa tehdä tällaisen henkilökohtaisen ratkaisun maailmassa, joka korostaa yksilön onnistumista, perheestä viis.

Yhteiskunnan tehtävä on huolehtia, että tällainen ratkaisu on myös yksilölle kannattava. Ja että ratkaisun uskaltaa tehdä myös mies.