Pääsiäislauantaina pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni kuuntelemaan livenä Giovanni Battista Pergolesin mestariteosta Stabat Mater. Pergolesin versio Stabatista on ollut minulle henkilökohtaisimpia teoksia aina pääsiäisestä 2000, jolloin ensimmäistä kertaa kuulin sen aloitusosion Classic FM:n listaohjelmassa.
Seuraavana päivänä kävin ostamassa sen levyllä.
Pergolesi oli kuollessaan 26-vuotiaana tulevaisuuden lupaus, tunnettu ennen kaikkea koomisista oopperoistaan. Viimeisenä työnään sävelletty Stabat Mater oli tilaustyö San Luigi di Palazzon veljeskunnalle. Munkkien mielestä lopputulos oli kuitenkin liian hilpeä, eivätkä he sitä ottaneet käyttöön.
Pergolesin Stabatissa on monta erinomaisen koskettavaa osaa. Elämäniloiset, jopa hilpeät osat vuorottelevat saumattomasti synkkien ja surullisten kanssa. Kaiken kruunaa viimeinen quando corpus morietur jonka surumielinen seesteisyys saa aina kylmät väreet liikkeelle.
Kuolevan tulevaisuuden lupauksen viimeisissä sanoissa on valtavaa vilpittömyyttä, rehellistä kohtaloon taipumista ilman katkeruutta. Kun ruumiini kuolee, suo sielulleni annettavan Paratiisin kunnia.
Jos joskus käyttäisin niin perihienostelevaa termiä kuin puhutella, sanoisin että kohta on aina puhutellut syvästi minua. Jos nyt joutuisin luopumaan maallisesta vaelluksestani, voisinko olla yhtä seesteinen ja nöyrä? Minä joka en todellakaan ole oman aikani (enkä ehkä tulevaisuudenkaan :) nero ja suuri lupaus?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti